Olin taas tänäkin vuonna Hulluilla päivillä. Oltuani 15 minuuttia valtavan ihmismäärän seassa mieleeni muistuivat viime vuonna ja monena aikaisempanakin vuotena Hullujen päivien reissun jälkeen lausutut sanat: " Ei koskaan enää! " Mietin, voiko olla mitään ahdistavampaa kuin tunkea itsensä keltaisia muovikasseja kantavien muiden kulutushysteerikkojen sekaan, yrittää pitää puolensa huonosti käyttäytyvien mummojen kanssa, jotka olivat hioneet kyynärpäätaktiikkansa huippukuntoon ja taistella sovituskoppivuoroista täpötäydessä tavaratalossa perjantai-iltapäivänä. 

Ahdistukseni Hulluilla päivillä sai aivan uuden ulottuvuuden perjantain kääntyessä jo illaksi, kun PRT:n sensori irtosi reidestäni yrittäessäni kiskoa yhtä tai kahta tuumakokoa liian pieniä farkkuja jalkaani sovituskopissa. Penkoessani käsilaukkuani ahtaassa sovituskopissa kylmä hiki nousi otsalleni tajutessani, etten ollut ottanut varasensoria mukaan. Tajutessani, että verensokeriliuskoja oli mukanani kolmen päivän reissun ajaksi ruhtinaalliset 15 kappaletta, istuin sovituskopin lattialle ja keskittyessäni hengittämiseen tein samalla päässäni järkyttävän laskelman: Minulla olisi vain viisi verensokeriliuskaa käytössä päivää kohti.  Olin tullut ystäväni luokse koko viikonlopuksi ja kotiin rakkaiden sensoreiden luokse oli matkaa yli 500 km. Olin lähestulkoon valmis lähtemään ensimmäisellä mahdollisella pendolinolla tai vaikka resiinalla kohti sensoreitani, mutta koska olin nyt kerran reissuun lähtenyt, kyllähän minä pärjäisin. Laitoin irronneen lähettimeni lompakkoon ja päätin selvitä. Olinhan selvinnyt ilman PRT:tä 17 vuotta diabeteksen kanssa.

Perjantai-iltana hypin pitkin seiniä ja stressihormonit antoivat sokereihini kunnon nostetta ja ilta-arvo oli komeasti 22.8 mmol/l. En oikein tiennyt, kuinka paljon uskaltaisin korjata, sillä yöllä PRT ei olisi hälyttämässä matalista ja korkeista arvoista sekä näyttämässä suuntaa sokereiden liikkeistä. Ei liene mikään yllätys, että nukuin kaikkea muuta kuin hyvin, ja lauantaiaamun valjetessa katsoin pandasilmilläni vanhasta tottumuksesta pumpun näyttöön, joka ilmoitti tylysti " Ei sensoria." Lauantain aikana verensokerien heiluessa kolmen ja kahdenkymmenen välillä tajusin, etten viidellä yksittäisellä mittauksella pysty pitämään verensokereitani järjellisissä lukemissa ja varsinkin, kun en tiedä suuntaa, mihin ollaan menossa. Samalla joutui miettimään, miten mittaukset sijoittaa päivän mittaan, jotta verensokeriliuskat eivät lopu kesken. Arvailuahan koko homma lopulta oli. Oliko elämäni todella ollut tällaista ennen kun sain käyttööni pumpun sensoreineen, joka mittaa kudosnesteen sokeritason 288 kertaa päivän aikana. Noilla mittausluvuilla on melkoinen ero! Sunnuntai-aamuna otin ensimmäisen mahdollisen junan kohti kotia, sillä liuskoja oli mennyt enemmän kuin olin odottanut enkä tainnut hermostuksissani olla kovin hyvää seuraa ystävällenikään.  Vajaan seitsemän tunnin junamatkan jälkeen päästyäni kotiin mieleni teki tanssia ilosta sensorilaatikon ja kuuden verensokeriliuskapurkin ympärillä.

Todennäköisesti menen ensi vuonnakin hulluille päiville tekemään suuria löytöjä, mutta ensi kerralla aion jäädä tekemään löytöni kotikulmilleni.  Hullut päivät ilman PRT:tä ajoivat minut lähestulkoon hulluuden partaalle. Lopulta hulluilta päiviltä jäi käteeni sopivan kokoiset farkut ja muistutus siitä, että PRT ei ole itsestäänselvyys, jollaiseksi se on ehkä pikku hiljaa muotoutunut kuluneen kahden vuoden aikana.  Kyllä niiden vuoksi kannatti matkustaa 511 kilometriä !