"Äiti, eihän mun sokerit mee yöllä liian alas?" kysyin joka ilta ennen nukkumaanmenoa äidiltäni, joka silitti hellästi hiuksiani ja lupasi käydä yöllä katsomassa, että kaikki on hyvin. Äidin läsnäolo ja rauhoittavat sanat pyyhkivät epämääräisen pahan olon tunteen pois.  Saatuani lapsuudessa kaksi insuliinishokkia yöaikaan hypoglykemian pelko jäi osaksi elämääni, mutta tieto siitä, että vanhempani nukkuivat viereisessä huoneessa, rauhoitti minua.

Vuodet vierivät ja viereisessä makuuhuoneessa nukkuvasta pienestä diabeetikosta kasvaa nuori aikuinen, joka yrittää hortoilla eteenpäin omilla siivillään. Epämääräinen pelon tunne hiipii iltaisin pienen yksiön yksinäiseen  asukkiin. Tämä epämääräinen pelkomöykky  tuntee myös nimen: matalien sokereiden ja erityisesti vaikeuden hypoglykemioiden pelko. Kellon tikitystä kuunnellessa mieleen tulee monta kysymystä: Entä, jos sokrut menee yöllä liian alas? Jos en herääkään hypoon? Monelta laittaisin kellon herättämään yöllä? Pitäisiköhän vielä kuitenkin syödä jotain tai ainakin mitata verensokeri? Kello tikittää, uni ei tule silmään. Kolmelta herätyskello piippaa ja mittaan verensokerin. Taas yritän nukkua, ja kello seitsemän aamulla tunnen itseni kaikkea muuta kuin levänneeksi ja pirteäksi.

Uni on kuin ihmisen akkulaturi. Kun nukahtaminen ja nukkuminen häiriintyivät, toimintakykyni kärsi melkoisesti ja päivän aikana opiskellessa oli vaikea keskittyä, muisti pätkii ja uusien asioiden opiskelu oli täyttä tuskaa. 

Luulin, että kaikki muutkin olisivat yhtä väsyneitä. Väsymyksestä tuli minulle luonnollinen olotila, kunnes elämääni astui PRT, joka seuraa yölläkin sokereideni liikkeitä ja hälyttää liian matalasta arvosta. Tieto siitä, että PRT on vieressäni, rauhoittaa minua. En löydä sanoja kuvailemaan sitä olotilaa, kun heräsin aamulla nukuttuani kahdeksan tuntia putkeen heräämättä lainkaan missään välissä! Minä jaksan, minua ei väsytä! Ystäväpiirissä luultiin aluksi, että olin alkanut käyttämään jotain epäilyttäviä aineita; niin huima ero minussa kuulemma tapahtui muutamassa viikossa.

Kun nykyään iltaisin sammutan valot ja pujahdan peiton alle, päällimmäisenä mielessäni ei ole enää matalan verensokerin pelko, sillä tiedän, että joku valvoo ja murehtii puolestani, PRT. Tänäkin yönä nukutaan hyvin. Niin pienessä yksiössäkin kuin muutaman sadan kilometrin päässä vanhempienikin luona, sillä isän ja äidin huoli  lapsensa verensokereista ei muutu, nukkuipa lapsi lähellä prinsessavuoteessa tai vähän kauempana Ikean runkopatjalla.

Hyvää yötä, nukutaan hyvin !