On ihan tavallinen marraskuinen keskiviikkoaamu: Olen syönyt tavalliseen tapaani aamupalaksi mustikkajogurttia sekä ruisleipää kurkku- ja tomaattisiivuilla höystettynä, selannut Helsingin Sanomat aloittaen lukemisen lehden lopusta samalla kahvia juoden, ja laittanut ripsiini tavalliseen tapaan Kanebon mustaa ripsiväriä. Föönatessani hiuksiani - kuten tavallista - pää alaspäin peilin edessä muistin, ettei tämä päivä ollutkaan ihan tavallinen: tänään on kulunut tasan vuosi siitä, kun PRT saapui elämääni.

Fööni kädessä jäin katselemaan itseäni kokovartalopeilistä ja miettimään tätä merkkipäivää. Mustat farkut, marimekon raitapaita, hiukset pörröllään, pyöreät kasvot punaisin poskin. Kaikki oli niin kuin ennenkin, vai oliko sittenkään? Lopulta harva asia taitaa olla nyt niin kuin silloin ennen; PRT:n myötä moni asia on muuttunut joko suoraan tai välillisesti tuon pienen koneen ansiosta.

Tarkastelen itseäni peilistä. Jalat. Ne ovat saaneet viimeisen vuoden aikana enemmän liikettä kuin edellisten viiden vuoden aikana yhteensä:  satojatuhansia askeleita lenkkipoluilla, hyppyjä, kyykkyjä ja venytystä viikoittaisissa jumpissa sekä vanutusta hevosen selässä. Vasemmassa reidessäni näkyy pieni muhkura. Siinä majailee PRT:n lähetin, joka lähettää pumpulleni tärkeää tietoa kudosnesteeni sokeripitoisuuksien liikkeistä. Yksi pieni muhkura sinne tai tänne, farkkujen tuumakoko on kuitenkin pienentynyt!

Toisen muhkuran huomaa farkkujen taskussa, sillä siellä on piilossa pumppuni, joka on pukeutunut uusiin nahkoihin, joka sopii täydellisesti raitapaitani väriin. Pieni turhamaisuus  sallittakoon. Taskusta paidan alle luikertelee elintärkeä johto, joka kuljettaa insuliinia kohti päätepysäkkiään. Vatsassa oleva kanyyli muodostaa pienen möykyn, mutta sitä nyt on edes turha laskea mukaan kun vilkaisee ah - niin - naisellista vatsani rakennetta. Siispä paidan helma alas ja katse kohti käsiä. Sormenpääni ovat tämän vuoden aikana oppineet nauttimaan olostaan ilman kipeää neulatyynylookkia, sillä PRT:n myötä verensokerimittausten määrä on vähentynyt. Lopuksi vielä katse kasvoihin. Tuijotan itseäni tovin silmiin etsien samalla tunnetta, joka minussa vallitsee. Ilo? Kiitollisuus? Toiveikkuus? Kaikki ne.

PRT:n saaminen oli alku. Sen jälkeen alkoi elämä, jota voin sanoa elämäksi. En vain ollut aiemmin ymmärtänyt sitä. Nyt minä elän elämääni, en diabetesta. Ei elämästä ole kuitenkaan tullut PRT:n tasaisen onnellista purjehdusta diabeteksen kanssa, vaan se on aaltoliikettä; tämä kulunut vuosi on välillä purjehdittu myrskyisellä merellä, toisinaan taas peilityynellä ulapalla. Mielessäni alkavat soida erään iskelmän sanat " - - tahtoisin jatkaa tätä hyvin alkanutta matkaa - - ".

Katse seinäkelloon saa minut unohtamaan sisäisen iskelmälaulajani ja suuret mietelmät, ja ryntään - kuten niin usein ennenkin - juoksujalkaa viime tingassa luennolle. Tätä niin tavallisen ihanaa elämää tahdon jatkaa PRT:n kanssa tulevankin vuoden.