Kouluhuolet saavat viikon aikana otsalle ryppyjä ja tenttien paljous stressaa. Perjantai-iltana kaikki huolet ja murheet häviävät kääntäessäni auton nokan kohti tallia. Kun ajan reilut kolmekymmentä kilometriä tallille, pääsen kuin putken läpi toiseen maailmaan. Perjantai-illat ovat olleet viikkojeni huippuhetkiä pian kolmen vuoden ajan.

Noustessani ulos autosta ja katsellessani tallin pihapiiriä laiduntavine hevosineen, jään hetkeksi hämmästelemään tätä tilannetta: Minä seison tässä tallin pihassa kypärä kädessä valmiina nousemaan hevosen selkään. Tämä ei ole minulle itsestäänselvyys. Saatuani PRT- pumpun kolme vuotta sitten mieleeni hiipi samalla halu nousta takaisin hevosen selkään pitkän tauon jälkeen. Olin nimittäin lopettanut ratsastuksen aiemmin, sillä hankalasti heittelehtivät verensokerini aiheuttivat yllättäviä vaaratilanteita hevosen selässä, ja silloin koin, että ainoa vaihtoehto oli lopettaa rakas harrastukseni. Saatuani PRT:n saatoin kuitenkin koko ajan nähdä, missä lukemissa arvoni liikkuvat.

Mieleeni nousi ajatus: Ehkä voisin palata takaisin rakkaan harrastukseni pariin?

Kävelen parkkipaikalta kohti tallirakennusta. Vaihdan vaatteet, harjaan hevosen ja laitan sen kuntoon. Suuntaamme pihan poikki ratsastushalliin. Valmennus voi alkaa. Ensin kevyttä ravia, jossa etsin hyvää ratsastusasentoa. Tavoitteena on olla yhtä hevosen kanssa, löytää eläimen marssirytmi ja ymmärtää sen kieltä. Puolentoista tunnin koitoksen ajan keskityn täysin kouluratsastuksen kiemuroihin: avotaivutuksia, sulkutaivutuksia ja pohkeenväistöä.  On vain minä ja hevonen.

Tunnin jälkeen olo on mahtava, ja suuntaan lopuksi kävelemään ratsuni kanssa ulos kauniiseen iltaan. Ilma on lämmin. Hevosen käynnin askeleet keinuttavat minua. Huomaa selvästi, että kesä tekee tuloaan: illat ovat yhä valoisampia, ruoho vihertää ja koivuista pilkistävät esiin vihreät lehdet.  Hevosen selässä unohdan hetkeksi sairauteni, sillä hevosen selässä ei voi ajatella juuri muuta kuin itse ratsastamista ja mieli tyhjenee hyvin nopeasti muista ajatuksista. Minulle tärkeä asia onkin ratsastusharrastuksen kokonaisvaltaisuus.

Ratsastus vaatii kohdallani PRT:n kanssakin melkoista ennakoimista ja suunnittelua. Kaksi tuntia ennen ratsastusta mittaan verensokerin, ja tuon arvon perusteella alan säätää insuliiniannoksiani ja mietin, mitä syön ennen ratsastusta. Vilkaisen PRT:n näyttöä ennen hevosen selkään nousemista ja ratsastuksen jälkeen. Ratsastuksen aikana PRT hälyttää, jos kudosnesteen sokeripitoisuus muuttuu liian matalaksi tai korkeaksi.

Tämän kuluneen kolmen vuoden aikana olen oppinut ja opin koko ajan lisää, miten kehoni käyttäytyy erilaisissa tilanteissa: Jos saan ratsukseni ennestään tuntemattoman hevosen, on syytä korottaa perusinsuliinia jo ennen ratsastusta, jotta sokerit eivät karkaa aivan taivaisiin. Stressihormonit nimittäin nostavat tuntuvasti sokereita. Jos ratsastustunnilla hypätään, mitä jännitän, tarvitsen heti ratsastustunnin jälkeen ylimääräisen insuliiniannoksen, kun taas kouluratsastusvalmennus tutun hevosen selässä laskee sokereita tasaisen nopeasti, joten insuliiniannoksia pitää pienentää sekä ennen että jälkeen ratsastuksen. Ja toisinaan kaikki meneekin aivan päinvastoin, mutta kaikki säätäminen, mittailu ja syömisten tarkkailu tuntuu vaivan arvoiselta, kun nousen hevosen selkään ja saan katsella maailmaa aivan erilaisesta näkökulmasta: hevosen korvien välistä. Joka kerta, kun nousen satulaan, se on minulle samalla hyppy onneen.

Kun kurvaan ratsastusillan päätteeksi kotiin, otan jääkaapista kylmän Pepsi Max –pullon ja istahdan sohvalle television ääreen. Katsottuani suosikkisarjani olen tajuttoman väsynyt ja rojahdan sänkyyn.  Teen pari venytystä. Kuuluu niks ja naks ja nukahdan.

Elän kolmatta vuotta unelmaani.